Työharjoitteluun paluu

Tapahtuu tänään!
Meen iltavuoroon, eli yhdeks. Ja ajattelin mennä kävellen, koska tuntuu turhalta mennä tuo matka autolla (varmaan max. kilometri). Mutta kepit otan kyllä mukaan. Ettei pitkä matka rasita yhtäkkiä liikaa.
Töissä kyllä ilman keppejä oon, eihän siel ees vois olla keppien kans. Menis vähän hankalas mummojen nostelu. :D

Jännittää vähän että mitä mieltä polvi on työpäivästä, mutta on mulla kyllä hyvä fiilis sen suhteen. :) Koska ainaki tuntuu että tää on jo melko terve, eilen tuuletin ku pääsin rappusia kulkeen ilman että tarvi kepeillä keventää askeleita! Tosin puoles välis polvi vihjas että käytä ny vähän niitä keppejä kuitenki.

Eli voiton puolella ollaan, vahvasti! :)

Tähän loppuun voisin laittaa pienen maanantai tärpin, johon törmäsin nyt aamulla ku eksyin taas youtuben maailmaan!

Kaksoisveljet - Oot yhä mun unta

En tiä muista, mutta muhun ainaki uppos!

Ja siitä tulikin mieleen, että mitä mieltä ootte jos aina välillä alkaisin laittaan postausten perään tällaisia "tärppejä", vai olisiko parempi jos tekisin välillä kokonaisia postauksia täynnä näitä videoita?

Torstain päivityksiä

Edellinen tekstini poikkesi "hieman" normaaleista teksteistäni. Mutta onneksi fiilikset ovat muuttuneet sen jälkeen!
Pelkäsin että kun ikävä ja haikee olo nousee noin vahvasti kerran pintaan, niin sitä ei sitten saa lähtemään kuin näkemällä rakkaitaan ja ajan kanssa.
Onneksi tällä kertaa ei käynyt niin, muutaman päivän masentelun jälkeen sain puhuttua kullan kanssa tunteet läpi (en pysty koskaan puhumaan kaikkee heti sillä hetkellä ku ne tapahtuu vaan tarviin pari-kolme päivää ite ensin sulatella asiaa..). Kulta parhaansa mukaan yrittää aina ymmärtää mua, mutta tiiän että se on vaikeeta, koska:
a) se on mies
b) se ei ite oo kokenu miltä tuntuu asua satojen kilometrien päässä kotoo ja kavereista

Ennenkuin muutin tänne Itä-Suomeen, näin parasta ystävääni lähes päivittäin. Vietimme tunteja ja välillä päiviäkin yhdessä, taisi kerran mennä reilu viikkokin kun "lähdin käymään kahvilla". Nyt yhtäkkiä näemme vain kerran parissa kuukaudessa.. Samalla kun täällä asuessani vietän suurimman osan ajastani yksin, koska ei ole vielä niin hyviä kavereita.
Koko ajan kyllä tulen tutummaksi kaikkien kanssa, ja nyt sairasloman aikana tuntuu että olen lähentynyt jonkin verran yhden kaverin kanssa. Tunnin päästä hän tuleekin taas tänne, pikkuisensa kanssa <3 Oon täs sairasloman aikana viettänyt kyseisen kaverin ja hänen (viime viikolla 1kk täyttäneen) pikku prinsessansa kanssa. Molemmat ku ollaan vähän yksinäisempiä, molemmat muuttanu tänne jostain muualta. :)

Olotilani on muutenkin paljon parempi. Eilisenkin vietin yksin kotona, mutta kun omistaa halvat huvit ni nauroin pitkin päivää vedet silmis yksinäni. :D
Ai miksi?
Toissapäivänä avasin koneelta word-tiedoston joka osui silmiini.
Tekstin, joka oli 48 sivua pitkä.
Tekstin, jota olen kirjoittanut joskus neljä vuotta sitten.
Tekstin, joka on tarina.
Tekstin, jonka olin täysin unohtanut!
Eilen aloin sitten miettimään ja muistelemaan että mun kaverinkin kirjoittama tarina pitäis olla jossain mun koneella. Ja hetken haeskelun jälkeen löysin sen monien kansioiden takaa. Ja voi että!
En mä sano muutaku että on meillä kyllä mielikuvitusta riittäny. Kaverin tarinan pituus on jotain 53 sivua, ja itseasiassa meidän molempien tarinat on kesken jääneitä!
Joten eilen kun olin molemmat tarinat lukenut alusta loppuun, aloin jatkamaan omaani. Vaikka onhan se vähän hankalaa kun neljässä vuodessa tuntuu että mielikuvitus on jonkin verran päässyt laimenemaan ja tarinan juoni unohtumaan. Mutta kyllä muistiin jo nousi joitain ajatuksia siitä miten jo silloin aikoinaan piti jatkaa sitä tarinaa.
Toivon ettei kirjoitusasusta huomaa välttämättä kovin hyvin sitä missä kohtaa oon aloittanu uudestaan pitkän tauon jälkeen.

Voisin myös ilmoittaa ilouutisen, tai no ilouutinen mulle, ei välttämättä muille. :D Eilen sain polvesta sen ortoosin pois ja pystyn kävelemään ilman keppejä! Tosin kyllä täs ny pari päivää ainaki pidän kepit vielä lähettyvillä, koska itseni ja tohelon luonteeni tuntien pelkään että saan tuon polven viel meneen takapakkia ku säädän jotain ja se menee väärään asentoon. Eilen jo kerran ulvasin kivusta ku vahingos hetkeks unohdin varoo sitä. Kyllä tää siis tästä! Ja maanantaina työssäoppimaan takas! Jesjes! Pitää vaan muistaa ottaa varovasti alkuunsa.. Mutta eiköhän se siitä sitte. :)

Kun ystävänpäivästä tulikin yksinäisyyspäivä

Tämä teksti ei oo tyypillinen mun postaus.
Tämä teksti ei sisällä aurinkoisuutta, ei iloisia rakkaudentäyteisiä ajatuksia.
Tämä teksti on kirjoitettu ikävän tunteessa, tunteessa jossa tuntuu kuin olisi yksin tässä maailmassa, vaikka tietää ettei ole. Mutta joskus tunteet on vaan niin vahvoja että melkein uskoo niiden olevan totta.

Ystävänpäivän iltana kirjoitin onnellisen postauksen päivästä ja tunteistani, yllätyksestäni ja illan kulusta. Silloin ikävä ei vielä ollut iskenyt vasten kasvoja. Hetkeä kirjoituksen jälkeen se iski, kovaa, tuli takavasemmalta ja iski koukulla oikealta.

Kuka oikeasti haluaa viettää ystävänpäivän illan kotona yksin, yksin juoden viiniä ja katsoen telkkaria mistä joka kanavalta tulee ystävyys/rakkaus elokuvia, katsoen facebookin seinää ja instagramia jotka ovat täynnä kuvia ja päivityksiä ihanista yllätyksistä, kaverikuvista, kuvista rakkaiden kanssa, ystäväjuhlista, jne...

Lauantai aamun ja päivän olin yksin kotona, kulta lähti jääradalle. Ei edes kysynyt mua mukaansa.. En välttämättä ois lähteny vaikka olis kysynyt, mutta ois tullu parempi mieli jo siitä jos olis edes kysynyt.
Illalla mun yksinäisyys taas alkoi, kulta lähti paikalliseen. Hyväksyin sen, koska siellä ei pitänyt mennä kauaa. Poikien piti vain käydä läpi kaverinsa polttareita jotka järjestävät ensi vkloppuna. Olin varautunut että siinä saattaa helposti mennä parikin tuntia. Mutta en siihen että siellä menee pilkkuun asti ja kulta tulee kotiin vasta lähempänä kahta. Varsinkin kun laittoi väliaikaviestejä. Yhdentoista aikaan kysyi viestillä mun mielipidettä että haluanko sen kotiin vai saako se lähteä Joensuuhun baariin. Sanoin haluavani hänet kotiin, mutta en voi pakottaa. Vastaukseksi tuli "Tulen kotiin" ja pusuhymiö, mielessäni olin JESSS! Mutta aika kului eikä ketään kuulunut kotiin.. Kahdentoista aikaan tuli viesti jossa hän kertoi että pojat on lähteny jo kaupunkiin, mutta että hän juo vielä yhden parin kaverinsa kanssa rupatellessa. Niin viestissä luki että juo vielä yhden, taas siis innostuin että jes kohta saan kullan kotiin. Odotin, odotin ja odotin.. Kello yhden jälkeen tajusin että ei se tule.. Ei ennen puoli kahta..

Ikinä en oo ajatellu ystävänpäivästä mitään pahaa, oon ollu melkein kaikki sinkku, mutta mulla on aina ollut ystävät joiden kanssa oon päivää viettänyt. Tai ne joita en ole viettänyt ystävien kanssa, olen ollut perheen kanssa. Nyt tosiaan vietin päivän ihan yksin, kulta oli seurana vain muutaman tunnin ajan. Joiden alussa järjestin yllätyksen hänelle ja toivoin että se olisi ihana alku mukavalle loppuillalle. Mutta miten kävikään..

Ihminen tuntee itsensä todella yksinäiseksi helposti. Kaikki ystävät ja kaverit kaukana, vain puhelimen ja netin välityksellä tavoiteltavissa. Ja kyllä, olin yhteydessä siinä illalla. Parhaan ystävän kanssa viestiteltiin kauan, sen jälkeen tunsin itseni entistä enemmän yksinäiseksi. Olisin antanut mitä vain että olisin päässyt hänen luokseen. Mitä vaan.. Mutta ei.. Join yksin viiniä ja itkin, itkin yksinäisyyttä ja ikävää. Halusin kotiin. Halusin ystävieni luokse. Halusin että kulta olis ollu mun kanssa, edes sen illan..

Ystävänpäivä

Oon varmaan maailman onnellisin ihminen <3
Okei, tiiän että varmaan löytyy vieläkin onnellisempia. Mutta oon vaan niin rakastunut kultaani  <3 Toivon että tää rakkauden huuma ois yllä vielä vuosienkin päästä!
Ja ei, rakas ei oo tänään millään tavalla antanu mulle ylimääräistä huomiota. :D

Heti aamulla ensimmäiseks, melkeinpä suoraan sängystä kultsi lähti jääradalle  (eihän invaliideja ees kysytä mukaan). Olin siis koko alkupäivän yksin kotona.
Kunnes sain idean! Halusin päivään edes jotain, jotain joka erottaisi päivän muista päivistä. Tiesin ettei kulta järkkää mitään erikoista tälle päivälle, joten tartuin itse tuumasta toimeen. Ajattelin että kun kulta tulee kotiin, niin keittiössä on kynttilä herkkuhetki skumpan kera odottamassa. <3

Suunnitelmaan vain meinasi heti tulla mutka matkaan, tajusin että minun pitäisi käydä kaupassa. Milläs kaupassa kantaa ostoskoria kun kädet on kepeillä?

Ongelma ratkesi kuitenki melko nopeasti, sillä huomasin ikkunasta pari kaveri jätkää vastakkaisella parvekkeella. Heidät nähtyäni pääni yläpuolelle syttyi hehkulamppu ja astelin itsekin parvekkeelle ja huutelin pojille huomenet. Kyselin kuulumiset ja että olisiko jompikumpi/molemmat niiin kilttejä ja kivoja että tulis mulle kauppaan kantoavuks.
Toinen heistä sitten lupautu ja niin ratkesi se ongelma.

Kiharsin hiuksiani vähän ja pitkästä aikaa vähän meikkiäkin naamaan. Niin olin minä valmis.
Sitten keittiöön. Törmäsin aamulla hyvänkuuloiseen mukikakku reseptiin jonka sitten päätin toteuttaa!
Ja kun kulta viimein saapui, oli kaikki aikalailla valmista.
Omasta mielestäni yllätys ja herkkuhetki olivat ihania <3 eiköhän kultakin tykänny, ainaki vähän ;)

Sen jälkeen vallattiinkin sohva ja alettiin katsomaan rallivideoita youtubesta. Romanttista, eikös? :D

Nyt taas olen yksin ja odottelen kultaa kotiin paikallisessa, jonne hän lähti suunnittelemaan poikien kanssa polttareita ystävälleen. (Tosin veikkaisin että polttareista on puhuttu ensimmäinen max puolituntinen, ja sen jälkeen juttu on vaihtunu perus löpinöihin ja kaljan juontiin. Mutta suotakoot se hänelle, tän kerran ainaki.)

Mutta sanoinko jo että olen onnellinen?
Mutta oon kyllä todella, enkä saa edes ilmaistua että kuinka paljon.

Ihana yllätys

Toissa vkloppuna kulta oli järjestäny mulle ihanan yllätyksen!
Olisin heti kirjoittanut siitä, mutta sitten tuli niitä muuttujia matkaan.
Palataan siis perjantai-iltaan kun odotin kultaa kotiin töistä niin sainkin viestin ettei hän tulekaan kotiin vaan viettää illan suunnitellen ja järjestäen minulle isoa yllätystä seuraavalle päivälle.
Olin niin onnessani ja täpinöissäni! Koska niin harvoin mulle järkätään yllätyksiä. Tai oikeastaan ei melkein koskaan, joten, happyhappy!!
Tosin vielä samaisena perjantai-iltana kulta myös melkein paljasti sen yllätyksen mulle.. Ja siitä seurasi että melkein suutuin kullalle, koska halusin seuraavana aamuna yllättyä! :D

Lauantaina aamulla lähdettiin kotoa ja päädyttiin yhden kaverin kotipihaan.
Siellä yllätys selvisikin!
Kaverin autotallissa oli kaksi moottorikelkkaa!
Toinen oli meille ja toinen kaveripariskunnalle.
Kulta oli hommannut meille kelkan päiväksi lainaan joltain kaveriltansa. Ihan vaan koska olin jokunen viikko aikaisemmin maininnut etten oo ikinä kelkkaillu ja että ois niin hienoa joskus mennä vaikka kelkkasafarille tai jotain muuta vastaavaa.
Maailman ihanin yllätys, päivä jonka varmasti muistan ikuisesti!
Enkä pelkästään ollut kyydissä, vaan ajoin myös välillä. Ajoin niin että kulta oli kyydissä, mutta ajoin myös yksinäni. Ihan hullun siistiä ja hauskaa!

Alkupäivä oli niin ihana, vaikkakin päivä loppui vähän kesken ja ehkä vähän ikävästikin, kun otteeni lipesi kriittisessä kohdassa kullasta ja tipahdin sitten sieltä kelkan kyydistä ja pyörein jokusen metrin siellä hangessa.
Tosin ei se heti ollu ikävää, kokoilin itseni siellä hangessa ja taisimpa vähän naurahtaakin. Ja yritin kasailla itseni ja nousta ylös ja jatkaa matkaa. Mutta muutaman yrityksen jälkeen totesin että ei, en pääse ylös koska polvi ei anna nousta. Yritin kaikista suunnista, mutta ei.. Joten pojat sitten kanto mut takas kelkan kyytiin ja ajettiin yhteen rantaan, josta kaverin äiti haki mut autolla. Sitten menikin loppupäivä Joensuussa sairaalassa. Mutta oli sekin ihan kivaa, kipulääkkeitä suoraan lihakseen ja muuta kivaa. No ei, ihanaa siitä teki se, että kulta oli mun seurana siellä. <3

Ja voin sanoa, ettei jääny mun viimmeiseks kelkkailukerraks kyllä. ;)

Kyllä minä oon löytänyt rinnalleni maailman ihanimman ja kultaisimman ihmisen. Ihmisen josta en ikinä aio luopua <3 Rakas <3

Sairasloma vain jatkuu

Viikko sitten kirjoittelin siitä kuinka polveni meni ja sairaslomaa paukahti 10 päivää. Nyt oon saanu vähän enemmän tietoa polvesta ja päivitystä tilanteeseen. Torstaina kävin Joensuussa kirurgisella poliklinikalla, jossa lääkäri paineli, käänteli ja väänteli tuota jalkaa. Siitä lääkäri laitto mut fysioterapeutille saamaan vinkkejä jalan ja polven ylläpitoon ja liikuntaan, sekä oikeaoppisia vinkkejä miten mun kannattaa nyt jalkaa käyttää ja kuntouttaa. Joten ei ihme että eilen oli taas sellase säryt polvessa että ei moneen päivään ollukkaan ollu.

Eli viime viikon lauantaina kulta yllätti mut ja vei mut moottorikelkkailemaan! <3
Päivä tosin ei saanu ihan sellaista lopetusta kun piti, vaan iltapäivästä istuinki auton kyydissä matkalla päivystystä, joka vkloppuisin löytyy Joensuusta.. Pohjois-Karjalan keskussairaalasta.
Ja siis mikä tähän johti?
Pieni virheliike minulla kelkan kyydissä ollessani kun muru ajoi, niin tipahdin sitten kyydistä ja pyörein maassa tipahtamisen jälkeen jokusen metrin. Mutta luulisin että polvi meni siinä vaiheessa kun kelkan kyydistä tipahdin ja osuin maahan. Noo mutta motorsportti on motorsporttii, baletti on balettii. Ja motorsportissa ny enemmän ehkä tapahtuu vahinkoja. :D

Torstain lääkärikäynnillä selvisi että polvessa nuo sisemmät nivelsiteet/ristisiteet ovat vain venähtäneet, eli paranevat nyt suhteellisen nopeasti ajan kanssa itsekseen. Kyllä se oli niin iso helpotus kun kuulin ettei siellä ole revähdystä! Eli kyllä tästä polvi vielä tulee. :)

Ainoa mikä tässä oikeastaan harmittaa minua: työ harjoitteluni alkoi juuri viime viikolla ja ehdein olla vain kolme päivää töissä. Heti silloin lauantaina sain 10pv sairaslomaa ja olin helpottunut, koska viikon sairasloman saisi helposti korvattua. Mutta, sitten nyt torstaina vähän lisäsivät loman pituutta, ja nyt sairasloma jatkuukin sitten pari viikkoa vielä, eli töihin paluun pitäisi tapahtua 23pv tätä kuuta. Mutta sanoivat että voin ennen sitä jo palata töihin jos itsestäni tuntuu siltä että jalka kestää sen.
Eli sairaslomaa sain yhteensä 3 viikkoa, joten nyt oon muutaman päivän stressannu että miten ihmeessä saan harjoittelun suoritettua. Opettajillekin jo laitoin viestiä stressaantuneena, ja sain vastaukseksi että pitäisi nyt ottaa ihan rauhassa ja stressaamatta. Opettajat yrittävät hopsata minulle tämän työssäoppimisen, jotta voisin suorittaa sen kunnialla loppuun saakka.

Mutta näillä mennään mitä on, ja en valita. :) Välillä on tuntunut että ite oon jopa  ottanu tän kevyemmin ku ihmiset mun ympärillä. :D Minä en positiivisesta asenteestani luovu tällaisten pikkujuttujen takia. :)