Kun ystävänpäivästä tulikin yksinäisyyspäivä

Tämä teksti ei oo tyypillinen mun postaus.
Tämä teksti ei sisällä aurinkoisuutta, ei iloisia rakkaudentäyteisiä ajatuksia.
Tämä teksti on kirjoitettu ikävän tunteessa, tunteessa jossa tuntuu kuin olisi yksin tässä maailmassa, vaikka tietää ettei ole. Mutta joskus tunteet on vaan niin vahvoja että melkein uskoo niiden olevan totta.

Ystävänpäivän iltana kirjoitin onnellisen postauksen päivästä ja tunteistani, yllätyksestäni ja illan kulusta. Silloin ikävä ei vielä ollut iskenyt vasten kasvoja. Hetkeä kirjoituksen jälkeen se iski, kovaa, tuli takavasemmalta ja iski koukulla oikealta.

Kuka oikeasti haluaa viettää ystävänpäivän illan kotona yksin, yksin juoden viiniä ja katsoen telkkaria mistä joka kanavalta tulee ystävyys/rakkaus elokuvia, katsoen facebookin seinää ja instagramia jotka ovat täynnä kuvia ja päivityksiä ihanista yllätyksistä, kaverikuvista, kuvista rakkaiden kanssa, ystäväjuhlista, jne...

Lauantai aamun ja päivän olin yksin kotona, kulta lähti jääradalle. Ei edes kysynyt mua mukaansa.. En välttämättä ois lähteny vaikka olis kysynyt, mutta ois tullu parempi mieli jo siitä jos olis edes kysynyt.
Illalla mun yksinäisyys taas alkoi, kulta lähti paikalliseen. Hyväksyin sen, koska siellä ei pitänyt mennä kauaa. Poikien piti vain käydä läpi kaverinsa polttareita jotka järjestävät ensi vkloppuna. Olin varautunut että siinä saattaa helposti mennä parikin tuntia. Mutta en siihen että siellä menee pilkkuun asti ja kulta tulee kotiin vasta lähempänä kahta. Varsinkin kun laittoi väliaikaviestejä. Yhdentoista aikaan kysyi viestillä mun mielipidettä että haluanko sen kotiin vai saako se lähteä Joensuuhun baariin. Sanoin haluavani hänet kotiin, mutta en voi pakottaa. Vastaukseksi tuli "Tulen kotiin" ja pusuhymiö, mielessäni olin JESSS! Mutta aika kului eikä ketään kuulunut kotiin.. Kahdentoista aikaan tuli viesti jossa hän kertoi että pojat on lähteny jo kaupunkiin, mutta että hän juo vielä yhden parin kaverinsa kanssa rupatellessa. Niin viestissä luki että juo vielä yhden, taas siis innostuin että jes kohta saan kullan kotiin. Odotin, odotin ja odotin.. Kello yhden jälkeen tajusin että ei se tule.. Ei ennen puoli kahta..

Ikinä en oo ajatellu ystävänpäivästä mitään pahaa, oon ollu melkein kaikki sinkku, mutta mulla on aina ollut ystävät joiden kanssa oon päivää viettänyt. Tai ne joita en ole viettänyt ystävien kanssa, olen ollut perheen kanssa. Nyt tosiaan vietin päivän ihan yksin, kulta oli seurana vain muutaman tunnin ajan. Joiden alussa järjestin yllätyksen hänelle ja toivoin että se olisi ihana alku mukavalle loppuillalle. Mutta miten kävikään..

Ihminen tuntee itsensä todella yksinäiseksi helposti. Kaikki ystävät ja kaverit kaukana, vain puhelimen ja netin välityksellä tavoiteltavissa. Ja kyllä, olin yhteydessä siinä illalla. Parhaan ystävän kanssa viestiteltiin kauan, sen jälkeen tunsin itseni entistä enemmän yksinäiseksi. Olisin antanut mitä vain että olisin päässyt hänen luokseen. Mitä vaan.. Mutta ei.. Join yksin viiniä ja itkin, itkin yksinäisyyttä ja ikävää. Halusin kotiin. Halusin ystävieni luokse. Halusin että kulta olis ollu mun kanssa, edes sen illan..