Torstain päivityksiä

Edellinen tekstini poikkesi "hieman" normaaleista teksteistäni. Mutta onneksi fiilikset ovat muuttuneet sen jälkeen!
Pelkäsin että kun ikävä ja haikee olo nousee noin vahvasti kerran pintaan, niin sitä ei sitten saa lähtemään kuin näkemällä rakkaitaan ja ajan kanssa.
Onneksi tällä kertaa ei käynyt niin, muutaman päivän masentelun jälkeen sain puhuttua kullan kanssa tunteet läpi (en pysty koskaan puhumaan kaikkee heti sillä hetkellä ku ne tapahtuu vaan tarviin pari-kolme päivää ite ensin sulatella asiaa..). Kulta parhaansa mukaan yrittää aina ymmärtää mua, mutta tiiän että se on vaikeeta, koska:
a) se on mies
b) se ei ite oo kokenu miltä tuntuu asua satojen kilometrien päässä kotoo ja kavereista

Ennenkuin muutin tänne Itä-Suomeen, näin parasta ystävääni lähes päivittäin. Vietimme tunteja ja välillä päiviäkin yhdessä, taisi kerran mennä reilu viikkokin kun "lähdin käymään kahvilla". Nyt yhtäkkiä näemme vain kerran parissa kuukaudessa.. Samalla kun täällä asuessani vietän suurimman osan ajastani yksin, koska ei ole vielä niin hyviä kavereita.
Koko ajan kyllä tulen tutummaksi kaikkien kanssa, ja nyt sairasloman aikana tuntuu että olen lähentynyt jonkin verran yhden kaverin kanssa. Tunnin päästä hän tuleekin taas tänne, pikkuisensa kanssa <3 Oon täs sairasloman aikana viettänyt kyseisen kaverin ja hänen (viime viikolla 1kk täyttäneen) pikku prinsessansa kanssa. Molemmat ku ollaan vähän yksinäisempiä, molemmat muuttanu tänne jostain muualta. :)

Olotilani on muutenkin paljon parempi. Eilisenkin vietin yksin kotona, mutta kun omistaa halvat huvit ni nauroin pitkin päivää vedet silmis yksinäni. :D
Ai miksi?
Toissapäivänä avasin koneelta word-tiedoston joka osui silmiini.
Tekstin, joka oli 48 sivua pitkä.
Tekstin, jota olen kirjoittanut joskus neljä vuotta sitten.
Tekstin, joka on tarina.
Tekstin, jonka olin täysin unohtanut!
Eilen aloin sitten miettimään ja muistelemaan että mun kaverinkin kirjoittama tarina pitäis olla jossain mun koneella. Ja hetken haeskelun jälkeen löysin sen monien kansioiden takaa. Ja voi että!
En mä sano muutaku että on meillä kyllä mielikuvitusta riittäny. Kaverin tarinan pituus on jotain 53 sivua, ja itseasiassa meidän molempien tarinat on kesken jääneitä!
Joten eilen kun olin molemmat tarinat lukenut alusta loppuun, aloin jatkamaan omaani. Vaikka onhan se vähän hankalaa kun neljässä vuodessa tuntuu että mielikuvitus on jonkin verran päässyt laimenemaan ja tarinan juoni unohtumaan. Mutta kyllä muistiin jo nousi joitain ajatuksia siitä miten jo silloin aikoinaan piti jatkaa sitä tarinaa.
Toivon ettei kirjoitusasusta huomaa välttämättä kovin hyvin sitä missä kohtaa oon aloittanu uudestaan pitkän tauon jälkeen.

Voisin myös ilmoittaa ilouutisen, tai no ilouutinen mulle, ei välttämättä muille. :D Eilen sain polvesta sen ortoosin pois ja pystyn kävelemään ilman keppejä! Tosin kyllä täs ny pari päivää ainaki pidän kepit vielä lähettyvillä, koska itseni ja tohelon luonteeni tuntien pelkään että saan tuon polven viel meneen takapakkia ku säädän jotain ja se menee väärään asentoon. Eilen jo kerran ulvasin kivusta ku vahingos hetkeks unohdin varoo sitä. Kyllä tää siis tästä! Ja maanantaina työssäoppimaan takas! Jesjes! Pitää vaan muistaa ottaa varovasti alkuunsa.. Mutta eiköhän se siitä sitte. :)