Ollu taas hetki hiljasta, piti nyt viime vkloppuna viimestään kirjotella, mutta sitten perjantai iltana ku olin matkalla lännestä tänne itään omaan kotiin päätti hirvi juosta yhteen mun auton kans.. Se vähän sotki kaikkia suunnitelmia. Auto meni lunastukseen, ja oon siitä vähän suruissani vieläkin.. Koska se palveli mua kuitenkin hyvin yli 3 vuotta, oli hyvä luotettava kulkupeli. Mun rakas Joxi <3 Mutta luotettava se oli loppuun saakka, kiitos sen ja niiden kaikkien suojelusenkeleiden keitä oli mun matkassa, oon hengissä! Ja vielä yhtenä kappaleena. :) Selvisin säikähdyksellä, parilla haavalla ja lukuisilla pintanaarmuilla, mutta autosta päätellen siinä ois voinu käydä paljon pahemminkin. :)
Mutta loppu hyvin - kaikki hyvin. :)
Törmäyksen jälkeen itse pystyin soittaan hätänumeroon, ja kotiin.. Vaikkakaan en päässyt autosta ulos, ovet kun eivät auenneet.
Apu saapui, kiirrellisesti vilkut päällä, kovaa vauhtia. Se tunne kun näkee siniset valot jo kaukaa, tietäen että kohta pääsee autosta pois ja saa apua.
Pääsin niinkin vähällä ettei edes sairaalaan viety, vain Parkanon terveyskeskukseen ja se riitti. Kotiinkin pääsin jossain vaiheessa siinä yöllä. Ajantajua minulla ei silloin ollut ollenkaan, mutta kaikki kuitenkin kävi suhteellisen nopeasti.
Nyt olen kuitenkin jo täällä idässä, koska äiti ja isä toivat lauantaina minut tänne. Ihania kun ovat. :) Olisin junallakin voinut tulla, mutta halusivat välttämättä itse tuoda. <3
Käsi oli tärähdyksestä johtuen kipee muutaman päivän, mutta tänään ei enää oo tuntunu pahalta nostaa sitä ylös. Eli kunnossa ollaan! :)
Kolaripaikalla...
Apua odotellessa kuitenkin mietein, mikä ihmisiä vaivaa?
Kun eräs mieshenkilö pysähtyi taakseni, tuli luokseni katsomaan ja kysymään olenko ok, siirsi autonsa kauemmas eteen, toi kolmion mun auton taakse, ja piti seuraa avuntuloon saakka, olin onnellinen. Se tunne kun auto pysähtyi, mies astui ulos ja käveli luokseni, se tunne oli suurta helpotusta ja onnea, ajatus siitä että joku välittää. <3
Ennen pysähtyjää nimittäin ohitseni ajoi viisi tai kuusi autoa.. Yksikään heistä ei pysähtynyt. Ohittajia tuli edestä ja takaa. Eikä voi sanoa etteivätkö olisi minua nähneet. Olin lähes keskellä omaa ajokaistaani, auto rutussa ja hätävilkut päällä. Yksi auto hiljensi kohdallani, melkein luulin että pysähtyy, mutta ohitettuaan minut painoi vain kaasua ja jatkoi matkaansa.
Ihmiset, miksi?
Itselläni ei onneksi ollut suurempaa hätää, mutta entä jos olisin ollut tajuton tai muuten toimintakyvytön? Entä jos en olisi itse pystynyt soittamaan apua, jos vaikka puhelimeni olisi rikkunut tai ulottumattomissani? Koska olisin avun saanut? Paljon myöhemmin ainakin..
Haluan vain sanoa, teille lukijat: Jos teille tulee tilanne, että edes sekunnin mietitte tarvitseekohan toinen apua, niin menkää, menkää ja kysykää, ottakaa selvää.
Nyt olen muutenkin viime aikoina lukenut erilaisia somessa kiertäviä tekstejä ihmisten välinpitämättömyydestä.. Esimerkiksi kun 13-vuotias tyttö ei saanut apua rannalla ollessaan, vaikka selvästi sitä tarvitsi..
Miksi, mikä siinä on niin vaikeaa mennä ja tarjota apua, tai edes kysyä että tarvitseeko toinen apua, tai onko joku hätänä..?
Tämä teksti voi olla hieman sekava, mutta toivottavasti siinä jonkinmoinen järki on havaittavissa. Ei ihan tunteettomasti tullu kirjoitettua, ja ajatukset hyppi pääs..
Olen niin kiitollinen sille miehelle joka pysähtyi!
Vuodin verta, olin jonkinnäköisessä shokki tilassa, pelkäsin menettäväni tajuni kun tajusin mitä juuri oli tapahtunut, olin järkyttynyt!
Soitin hätänumeroon, nainen vastasi ja piti puhelimessa seuraa minulle niin kauan että tuo ihana mieshenkilö pysähtyi luokseni. Olen onnellinen että hän ei lopettanut puhelua hälytyksen tehdessään, vaan vasta sitten kun joku oli pysähtynyt luokseni. Jos olisin ollut yksin, en tiedä kuinka pahasti olisin yksinäni autossa romahtanut, olisinko jopa saattanut pyörtyä järkytyksestä..
Arvostan suuresti ihmisiä jotka auttavat muita: poliisit, palomiehet, ambulanssityypit ja sivulliset auttajat. Te olette tärkeitä ihmisiä! En ikinä unohda noita auttajiani ja heidän ystävällisyyttään. En heidän auttavaisuuttaan, enkä tukemistaan. En sitä kiitollisuutta jota tunnen heitä kohtaan. He ovat oikeita, eläviä, maanpäällä olevia enkeleitä. <3
Olen onnellinen.
Onnellinen että olen elossa.
Onnellinen etten kuollut, vaikka se olikin senteistä ja sekunneista kiinni.
Onnellinen että saan vielä kokea kaikkea kokematonta.
Onnellinen siitä että minulla on matkassani omia suojelusenkeleitä.
Onnellinen rakkaistani joita minulla on ympärilläni.
Onnellinen siitä kaikesta rakkaudesta jota saan kokea.
Onnellinen perheestä, poikaystävästä, ystävistä, sukulaisista, aivan kaikista!
Onnellinen kaikesta onnesta jota mun elämässä on. <3
<3 <3 <3
